Job 7

Job valittaa ihmisen kurjuutta

1 "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole kuin palkkalaisen päivät? 2 Hän on orjan kaltainen, joka haluaa varjoon, ja kuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa. 3 Minä olen perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat tulleet osakseni. 4 Maata mennessäni ajattelen: Milloin saan nousta? Ilta venyy, ja kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti. 5 Ruumiini verhoutuu matoihin ja tomuun, ihoni kovettuu ja märkii. 6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula ^{▼▼ Kudonnassa käytetty esine.}, ne katoavat toivottomuudessa. 7 Muista, että elämäni on tuulen henkäys eikä silmäni saa enää nähdä onnea. 8 Sen silmä, joka minut näki, ei minua enää näe. Silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole. 9 Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin ei myöskään hautaan vaipunut sieltä nouse. 10 Hän ei palaa enää taloonsa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. 11 Niin en minäkään hillitse suutani, puhun henkeni ahdistuksessa ja valitan sieluni murheessa. 12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan? 13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa tuskaani, 14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja pelästytät minua näyillä. 15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin kidun luurankona. 16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iän kaiken, anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat päiväni. 17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, 18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki? 19 Etkö koskaan käännä katsettasi minusta pois, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi? 20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä sillä olen sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartija? Minkä tähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkä tähden tulin itselleni taakaksi? 21 Minkä tähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, ei minua enää ole."